Viime viikolla lomailimme Vuokatissa Katinkullassa.
Taas jo matkustaminen alkoi ensimmäisen tunnin jälkeen tuntumaan kidutukselta,
eikä se siitä missään vaiheessa mukavammaksi muuttunut.
Päin vastoin.

Pari päivää katselin sohvan pohjalta muiden juostessa
harrastuksesta toiseen.
Ja sitten oli minun vuoroni harrastaa.
Aivan täysin tietoisena siitä, että kroppa ei tule asiasta tykkäämään
ja parin päivän päästä häämöttävä kotimatka tuntuu vieläkin pitemmältä.



Mutta niin minä kaivoin yli 15-vuotta vanhan lumilautani esille.
Neljä vuotta sitten yritin hieman laskea,
mutta silloin ei kääntynyt pää yhtään, joten eipä siitä mitään oikein tullut.
Joten viisi vuotta edellisestä kunnon laskemisesta aikaa.

Hissivalinta oli ehdottomasti tuolihissi.
Koska,  jos olisin joutunut ensin ylös asti ankkurihississä seisomaan,
en olisi varmaan enää alas selvinnyt.

Äärettömän suuri epävarmuus iski siinä kohtaa,
kun seisoin rinteen päällä valmiina lähtemään.
Pysynkö pystyssä?
Osaanko laskea?
Totteleeko kroppa yhtään?
Onko lihakset jo niin huonossa kunnossa, ettei yksinkertaisesti ole millä itseään liikutella?
Onko rinteet missä kunnossa?
Onkohan tässä yhtään mitään järkeä?

Ja noin 10 sekuntia myöhemmin unohtui kaikki.
Siis KAIKKI.

Eteenpäin nojatessa jalat menivät heti ensimmäisessä tiukemmassa kurvissa täysin maitohapoille.
Ei se johtunut lihasten puutteesta.
Se johtui tästä ystävästäni fibromyalgiasta.
Mutta kun sen ensimmäisen jyrkemmän osuuden jälkeen pystyi laskemaan suorilla seuraavalle nyppylälle,
se sai minut tietämään, että tämä todellakin kannatti.

Olen kaivannut vauhtia.
Nyt, kun tämä kävelykin on tämmöistä etanavauhtia eikä pyörälläkään kärsi kuin lönkyttelemään.
Ja nyt minä,
siis minä, pääsin jollain kulkupelillä kovasti.
Siksi minä olen jo viisi vuotiaana oppinut laskettelemaan.
Ja vaihtanut sukset yläasteella lumilautaan.
Siksi, että minä rakastan vauhtia.

Enkä minä yhtään ihmetellyt, kun kuulin jälkeenpäin,
ettei hän ole nähnyt minun ikinä loistavan niin onnellisena,
kuin olin siellä rinteessä.

Ensin kaksi mäkeä.
Muutaman tunnin huilitauon jälkeen vielä yksi.
Kyllä sen takia kannatti varusteet kantaa lomalle mukaan.
Kyllä sen takia kannattaa edelleenkin,
viikkoa myöhemmin,
olla ihan julmetun kipeä.

P.S. Samana iltana kävimme vielä Sotkamon elokuvateatterissa katsomassa Luokkakokous -elokuvan.
Elokuvateatteri oli portaiden takana alakerrassa.
Hädin tuskin sinne selvisin. Ja takaisinkin.
Mutta siellä oli lainattavaksi vilttejä.
Ai miten ihana yllätys!
Ja se elokuvakin kyllä hauskuutti ja sai hetkeksi unohtamaan kivut.